Kuva ja hengellisyys

Peruskysymys kuvan käytöstä seurakunnissa: ikonit on vai ikoniton. Kysymys on entistä ajankohtaisempi, sillä kuvataiteesta näyttää tulevan entistä tärkeämpi väline hengellisen viestin välittäjänä. Tässä asiassa luterilainen kirkkomme on hiukan vammainen. Henkilökohtaisen, kodeissa ja retriiteissä toteutettavan hartauselämän tueksi ei ole tarjolla kuin ikoneita käsinmaalattuina tai kopioina. Harvat muut pienikokoiset hartauskuvat edustavat pääosin 1800-luvun lopun ”kiiltokuvakuvastoa”, joka aikanaan oli modernia ja relevanttia.

Meiltä puuttuu täysin helposti saatava, nykytaiteen keinoin toteutettu, omasta läntisen kirkon kuvastosta nouseva taide, joka palvelisi rukouselämää ja pysähtymistä pyhiin hetkiin. Ikonit ovat kyllä monesti puhuttelevia, mutta ainakin omassa mielessäni meillä on iso puute: omalle luterilaiselle perinteelle luontevammasta lähtökohdasta ei ole syntynyt elävää kuvaperinnettä.

Onnistumiset kirkkotilassa

Kirkkotiloissa on sentään onnistuttu hämmästyttävän hienoilla toteutuksilla, jotka heijastavat omaa aikaansa. Komeita esimerkkejä ovat vaikkapa Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalaukset tai Jyväskylän Taulumäen kirkon alttarikrusifiksi kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen toteuttamana. Hämmästyttävän hyvin seurakunnat tosin onnistuvat pitämään upeat teoksensa piilossa eivätkä esittele niitä netissä. Yritäpä vaikka löytää kunnon kuva Pekka Halosen upeasta Jeesuksen venesaarnasta (Karstulan kirkko).

Luterilainen perinne

Kirkon taidevammaisuudelle on toki löydettävissä selityksiä. Luterilaiseen kirkkoon syntyi jo alussa tietynlainen valuvika, kun Lutherin kuvakäsitystä alettiin tulkita väärin. Hän puhui siitä, että kuva on lukutaidottomien Raamattu (kuva opettaa), muistin tuki ja hartauteen johdattaja. Tämä ns. Lutherin kuvateologia ei itse asiassa ole lainkaan hänen keksintöään, vaan vanhan kirkon opetuksen toistamista. Siihen pohjautuu mm. ikoniteologia edelleen. Ikonimaalareiden lausumana tämä edelleen tulkitaan syvälliseksi pohdinnaksi, mutta Lutherin kohdalla se on tulkittu koulumestarimaiseksi kaavoihin kangistumiseksi.

Luther puolusti tällä itsestäänselvyydellä kuvan tärkeyttä kirkossa, jossa erityisesti krusifikseja alettiin tuhota. Lausuma ei siis ollut tarkoitettu ”oppimattomalle, karkealle kansalle”, vaan nimenomaan kuvien käytöstä päättäville. Heti alkuvaiheissa syntyi myös vahva luterilainen kuvaperinne, joka pyrki kiehtovalla tavalla muuttamaan katolisia aiheita itselleen läheisimmäksi.

Mielenkiintoisia kokeiluja

Luther muistutti siitä, että kuva herättää ihmisen sisimmän ja kaivertuu sydämeen jättäen siihen jäljen ja syvän piirron. Kaipuuta tähän sisäiseen uskoon ovat omassa ajassamme ruokkineet erityisesti retriitit ja lisääntyvät hiljaisen rukouksen muodot. Kuva liittyisi luontevasti tähän kokonaisuuteen. Tarve pienikokoiselle, (kodeissa käytettävälle) hartauskuvalle tuntuu siis vahvasti leijuvan ilmassa nykypäivänä.

Mitä olisi siis tehtävissä, jotta läntisen kirkon kuvaperinne tulisi tulkittua luterilaisittain nykytaiteen keinoin? Välillä tuntuu, että tehtävissä ei ole muuta kuin odottaa ihmettä. Tuo ihme tapahtui ikoneille 1960-luvulla, kun vanha perinne vähitellen pienistä aluista elpyi nykyiseen kukoistukseensa.

Merkkejä kokeiluista on toki olemassa yksittäisten taiteilijoiden toteuttamana. Mieleen tulee Annukka Laine, joka yhdistelee traditiota ja nykytaiteen keinoja. Eliisa Isoniemi tekee Rembrandtin hengessä herkkiä läpikuultavia keramiikkateoksia, joita on päätynyt mm. San Damianon osuuskunnan kappeliin Lapinjärvellä.

Enonkosken luostariyhteisö teki myös mielenkiintoisen kokeilun Lutherin juhlavuotena. Se alkoi kysellä sitä, olisiko luterilainen ikoni mahdollinen (kts. Lutheran icon). Löytyivät puolalaiset ja ukrainalaiset taiteilijat, jotka ovat kahdesti kokoontuneet myös Enonkoskelle maalaamaan muutaman suomalaisen taiteilijan kanssa. Nämä taiteilijat yhdistävät ikonimaista maalaamista taiteilijan henkilökohtaisiin näkökulmiin. Seuraava mahdollisuus tutustua tämän kokeilun seurauksiin on Kuopiossa pääsiäisen aikoihin, kun pienimuotoinen näyttely avautuu.

Ari Luomajoki

kappalainen, Valkealan seurakunta

TM, FM

Ari Luomajoki on tehnyt työuransa seurakuntapapin hommissa. Kiinnostus taidehistoriaan on syntynyt 2000-luvulla ja sitä on siivittänyt rakkaus Firenzeen ja sen loputtomiin taideaarteisiin. Italian keskiajan, renessanssin ja Firenzen manierismin taide ja erityisesti niiden vaikutus nykytaiteilijoiden teoksiin on loputtoman kiehtovaa. Kuva-aiheitten yllättävä vaellus jaksaa hämmästyttää yhä uudelleen. Luterilaisuuden syntyvaiheiden kuvakiistat, uuden kuvaston syntyminen ja rohkeat uudelleentulkinnat kiehtovat myös.

Kiinnostus taiteeseen ja sen tutkimiseen on johtanut siihen, että vuonna 2019 hän valmistui Helsingin yliopistosta maisteriksi taidehistoria pääaineenaan. Sitä kautta muotokuvat heräsivät yllättäen henkiin. Ikoneiden maailma on avautunut aikanaan Heinävedellä pappina ollessa ja asuessa Valamon naapurissa. Enonkosken luostariyhteisön uusissa kuvaprojekteissa hän on ollut yksi toimijoista.

Kirjoitus julkaistu alunperin Kuopion hiippakunnan verkkosivujen blogissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s